Pari sukupolvea sitten, ennen 1960-lukua suomalainen yhteiskunta selvisi yhtenäisin, kollektiivisin ponnistuksin. Sen jälkeen kylän, suvun ja perheen merkitys väheni ja edettiin kohti 1980-luvun yksilön ja minä-kulttuurin aikaa. Seuraavina vuosikymmeninä oli yleistä nostaa yksilön tarpeet itseisarvoksi. Tämä hyper-individualismi näyttäisi johtaneen laajaan yksinäisyysepidemiaan. Jopa itsekkyyden arvostamiseen. – Kuitenkin kaipaamme kipeästi myötätuntoa, nähdyksi tulemista ja lauman turvaa. Tarvitsemme tähän toisiamme.
”Ilo kasvaa jakaen suru kevenee puhellen.” Yhteys muihin ihmisiin on syntymästä asti meille tärkeä. Eipä ole ihme, että etsimme taas porukoita, laumaa, kaveria.
Perheissä panostetaan läsnäoloon ja yhteiseen tunnesäätelyyn. Olisiko isovanhempien roolikin muuttumassa aktiivisemmaksi lauman jäseneksi?
Miten tässä hetkessä säilytämme yksilön ainutkertaisuuden arvostamisen ja opimme uudelleen yhdessä elämistä? Vaalimmeko turvaverkkoa? Kannustammeko katsomaan ympärille ja opettelemaan kaveritaitoja. Kuulummeko jo haliheimoon?