Lapsi elää elämää. Hän aistii, haistaa, maistaa ja kokeilee. Lapsi hyppii innosta. Hänen jalkansa eivät pysy paikallaan vaan pistävät juoksuksi, kun on päästävä tutkimaan uusia asioita. Lapsi aistii ympäristöään. Hän tulkitsee herkästi kokemiaan signaaleja, aikuisten ilmeitä, katseita, kosketusta. Aikuisina me kuitenkin alamme jo varhain kasvattaa lapsia sanojen maailmaan. Yritämme tavoittaa kehollaan viestivän ja aistivan lapsen sanojemme kautta. Ehkä ajattelemme, että sanat ovat paras keino kertoa jotain. Sitten kun lapsi menee kouluun, hänet asetetaan hyppimään pyrkivine jalkoineen istumaan paikalleen pulpettiin. Ainoa sallittu viestintä saattaa olla puhumista ja kuuntelemista. Keinot viestiä vähenevä yhtäkkiä.
Murrosiässä nuori opiskelee uutta itseään, myös viestinässä. Sanat eivät ole kasvaneet ilmaisemaan miltä kehossa tuntuu. Kehotietoisuus – yhteys kehon tuntemuksiin – saattaa olla hukassa. ”Mitä kuuluu? – No ei mitään, kuuluu vastaus. Voi olla vaikea ilmaista sellaista mitä ei osaa itselleenkään sanoittaa. Kavereiden kuvien katselu ja niille naureskelu onnistuu paremmin kuin keskustelu aikuisten kanssa. Mitä olisi tunneläheisyys, josta löytyisi oman olon ilmaisua?
Kun lapsi opettelee tunnistamaan tunteitaan ja ilmaisemaan niitä, aikuisen läsnäolo on tärkeää. Aikuinen lähellä kuuntelemassa ja kokemassa voi auttaa sanoittamaan. Lapsen kanssa liikkuminen, hyppiminen, löhöily ja leikkiminen luovat siltaa kokemisen ja sanojen välille. Yhdessä tekeminen luo tilan, jossa on tilaa kokea, kuulla ja puhua.
Yhteisessä hetkessä aistijärjestelmät peilisoluineen rakentavat empaattista myötäelämistä. Lapsi oppii tunnistamaan sosiaalista ympäristöään ja vaikutustaan muihin. Lapsi oppii matkimalla ja seuraamalla. Aikuinen tarjoaa mallin, johon samaistua. Lapsi leikkii ”ikään kuin”-leikeillä. Aikuisen arvostelematon myötäelo opettaa lasta suhtautumaan itseensä ja muihin luottaen ja myötätuntoisesti. Aikuinen voi osoittaa myös kehollaan ja tekemisellään sosiaalista hyväksymistä, mukaan ottamista, rakkautta ja kiintymystä.
Kehollinen yhdessä oleminen ei vaadi kasvatuksellisten teorioiden hallintaa. Aikuinen saa olla aitona ja omana itsenään lähellä lasta viestimällä sanattomasti. Aikuinen antaa turvallisen kokemuksen kontaktista, joka välillä voi katketa, mutta joka palaa uudelleen.
Viestimistä on helppoa oppia leikin avulla, yhteisen toiminnan hetkissä.
Kun lapsen hermosto kehittyy ja oppii, tarvitaan aktiivista touhua sekä palauttavia hetkiä. Niitä voi opetella yhdessä aikuisen kanssa. Lapset kehittyvät suhteessa, yhteydessä toisiin. Ulkopuolelle sulkeminen, väistäminen ja erottaminen ovat ihmislapselle pahoja paikkoja. Aikuisen tehtävä on yhdistää ja korjata, tuoda yhteen.
Yhdessäolon hetkissä syntyy samatahtista elämää. Yhteisen rytmin ja tunteiden soinnuttaminen tapahtuu ihan tavallisessa elämässä. Sanatonta viestintää, ilmeitä eleitä kosketusta – niilläkin siirretään taitoja ja tietoja, ne ovat osa kulttuuria.
- Mihin olemme unohtaneet kosketuksen? kysyy lastenpsykiatri Jukka Mäkelä (THL).
Olisiko meidän opeteltava koskettamaan? Luonnollisesti, rennosti ja kunnioittaen.